Puuteollisuusinsinöörien yhdistyksen marraskuun vaalikokouksen esitelmäaiheena oli mekaanisen puun korkeamman koulutuksen tilanne ja tulevaisuus Suomessa. Aihe on sekä ajankohtainen että mielenkiintoinen. Se koskee sekä yhdistyksemme että koko toimialan tulevaisuutta.
Kymmenisen vuotta sitten Otaniemessä tehtiin päätös puun mekaanisen teknologian DI-koulutuksen lopettamisesta. Puunjalostusosasto nimettiin uudelleen mediaseksikkäästi Biotuotetekniikan laitokseksi. Ensi katsomalla muutos oli vähäinen, koska opetusohjelmassa säilyi edelleen mekaanisen puun kursseja. Käytännön totuus on kuitenkin toinen. Aiemmin suuri osa alamme valinneista opiskelijoista oli maakunnista tulevia poikia, joille ei ollut vaikeuksia lähteä töihin kehä kolmosen ulkopuolelle. Kun opintosuunta ristittiin biotuotetekniikaksi, saatiin tosin aikaan uutta kiinnostusta, mutta profiililla, joka ei juuri tuota työvoimaa alan teollisuuteen maakuntiin.
Esitelmätilaisuudessa professori Rautkari puhui Aallon tämän päivän kurssitarjonnasta. Ilahduttavaa on, että tarjolla on edelleen mekaaniseen puunjalostukseen liittyviä kursseja ja myös se, että puun mekaaninen teknologia on palautettu uudelleen pääainevaihtoehdoksi. Tarkempi selvitys kurssitarjonnasta toi kuitenkin selvästi esille, että Aalto jatkossakin tuottaa paremminkin kuitu- ja materiaalitutkijoita kuin käytännön insinöörejä teollisuuden tarpeisiin.
Tässä mielessä professori Heräjärven esitys diplomi-insinöörien koulutuksen aloittamisesta Joensuun yliopistossa oli virkistävää kuultavaa. Herajärvi kertoi uuden ja myös mekaanisen puuteknologian kursseja sisältävän koulutusohjelman lähtökohtana olleen maakunnan teollisten yritysten vetoomus asiasta. Itä-Suomen yrityksillä on ollut vaikeuksia saada töihin korkeakoulutettuja insinöörejä. Paikallisempi koulutustarjonta käytännönläheisellä koulutusohjelmalla suurella todennäköisyydellä korjaa tätä ongelmaa.
Mekaanisen puun korkeakoulutuksen kehitys on viime vuosien aikana ollut karua. Parikymmentä vuotta sitten alan ammattikorkeakouluja oli puolen tusinaa ja ylempää korkeakoulutusta tarjottiin Otaniemen lisäksi Lappeenrannassa. Viime vuosina ainoana alamme insinöörikouluttajana on toiminut Lahden ammattikorkeakoulu, nykyiseltä nimeltään LAB.
Onko huoli alan insinöörikoulutuksesta turhaa? Eivätkö kone- ja sähköinsinöörit saa aikaan yhtä hyvää tai vieläkin parempaa jälkeä alamme teollisuuden johdossa? Kokemus on osoittanut, että toimialaan sitoutuminen on huomattavasti heikompaa muiden opintosuuntien kasvateilla. Ja ilman pitkäaikaista sitoutumista ei synny pitkäjänteistä kehitystoimintaa alan hyväksi.
Toivon siis mitä parhainta onnea Joensuun alkavalle diplomi-insinöörikoulutukselle. Samalla toivon aktiivista panosta suomalaiselta saha- ja levyteollisuudelta LAB:n vetovoiman parantamiseksi.
Kari Liski
Suomen Puuteollisuusinsinöörien yhdistys ry
kari.liski@live.com